110 - Sleeping in Light

110

5. kauden viimeinen jakso

Babylon 5:n päätösjakso

Sleeping in Light tarjosi parhaat 42 minuuttia, mitkä olen viettänyt minkään parissa. Nyt kun tämä, ja elämäni yleinen yllätyksettömyys, on tämän perusteella tullut selväksi, on aika siirtyä Babylon 5:n ehdottomasti viimeisen jakson tapahtumiin, jotka saavat raavaat äijätkin kyyneliin. Tai ainakin valehtelemaan, minkä ehtivät. Jakson katsottuani ja näkemääni sanattomana sulateltuani pelkäsin kirjoittaa siitä, koska muistot tulevat väkisinkin pintaan, kun tapahtumia yrittää kuvailla. Lisäksi tulen ehdollistumaan jakson uudelleenkatselulle tarkan dokumentoinnin vuoksi. Hitto soikoon. Miksi tämän jakson tapahtumia siis pitäisi ylipäätään kuvailla? Suurin osa sarjasta perustavista kun on sen jo nähnyt ja selailee hassujen kuvatekstien jälkeen varsinaiset mielipiteeni, kun synopsiksen löytää kuitenkin netistä – tosin väittäisin näin pitkällä siihen osittain oikeutettuna, että suomeksi kattavampia saa hakea!

Jos joku sarjaa näkemätön sattuu tätä päivitystä vilkaisemaan piittaamatta juurikaan spoilereista, hän pilaa varmasti mahdollisuutensa saada tästä jaksosta niin suuria fiiliksiä kuin kaikki muut – paitsi valehtelevat – jotka ovat olleet menossa mukana tästä asti. Sarjaa näkemättömät tulevat tämän luultavasti lukemaan hekotellakseen astetta sentimentaalisemman nyyhkytekstin perään ja jäävät iloisesti kaikesta paitsi, mutta olkoon se heidän ongelmansa ja häpeänsä. Tässä jaksossa ei ole kyse juonipaljastuksista, sillä jos osaa vähänkään päätellä mitään, voi hyvinkin arvata, mitä tässä tapahtuu, ja minä jo osittain ajat sitten arvasinkin/osuin puolivakavissani lauseenpuolikkaassa oikeaan. Siitä huolimatta yllätyin. Ja vaikutuin. Mukana reaktioita, joihin en ollut uskonut kykeneväni näin voimakkaasti enkä edes liioittele kuin ehkä ihan vähän. Tapahtumilla ei ole kuitenkaan lopulta tässä jaksossa niin merkitystä, sillä päheät, elämää suuremmat juonenkäänteet on jo nähty. Päheä, elämää suurempi lopetus puolestaan nähdään. Ainakin parempi kuin Mass Effect 3:ssa, jopa sen Extended Cutissa, vaikka se pitäisi vielä nähdä. Nyt kun tämä kaikki on tämän perusteella tullut selväksi, on aika siirtyä Babylon 5:n ehdottomasti viimeisen, subjektiivisesti muttei välttämättä objektiivisesti – mutta objektiivisuus lensi hetki sitten ikkunasta – parhaimman jakson tapahtumiin.

Tämä teksti on omistettu kaikille, joita Sleeping in Light on joskus riipaissut syvältä, riipaisee syvemmältä yhä ja riipaisee syvimmin, kun he katsovat itse viimeisen kerran nousevaa aurinkoa ja palaavat Rajan tuolle puolen jonkun puolivillaisen paskaviihteen pariin. Kaikkia muita kehotan katsomaan tämän himputin sarjan alusta loppuun (jopa Grey 17 Is Missingin) ja lopettamaan tämän lukemisen N.Y.T.

Vielä ehtii karata. Haen sillä välin nessupaketin. ...Hyvä, voin aloittaa. Näin lopetetaan tv-sarja – ja oikeastaan mikä tahansa – kunnialla tai ainakin tosi hyvin:

Minbarin Federaation kotiplaneetalle perustettu Tähtienvälinen Allianssi perustettiin Maan vuonna 2261 hiukan Varjosodan jälkeen, Garibaldi kertoo. Kaksikymmentä vuotta sitten. Kaksikymmentä vuotta historiaa. Tähän asti selviytyneet ovat nähneet sen kaiken. Ja he, jotka ymmärtävät, ovat odottaneet ja pelänneet tämän päivän tuloa.

Nyt voin lopettaa skriptin matkimisen, mutta narraatio oli niin komea, että se tuli tähän sisällyttää ja sitä paitsi jakso taitaa olla ainoa, jossa ei introa ole. Tähän on sinänsä pätevä tekninen syy, sillä jaksohan kuvattiin neloskauden viimeisenä mahdolliseksi eutanasialopetukseksi ja jos mukana olisi ollut kyseisen kauden intro, se olisi aiheuttanut ylenmääräistä hassutusta viimeisen kauden lopussa. Lisäksi tällä tavalla itse tapahtumille saadaan lisää ruutuaikaa.

Kaksikymmentä vuotta on todellakin kulunut. Tämän seikan itse asiassa vähän arvasinkin, jos arvasin kerran Sheridan-teemankin liittyvän kuvioihin. On 2281 ja päivämääräkin tälle taatusti on jossakin nörttisivujen syövereissä, mutta onko tällä niin väliä, että se pitäisi tähän kaivaa? Ei tietenkään ole, väitin synopsiksieni olevan kenties Suomen kattavimpia, mutta en säälittävän kattavia. Siksi jätän sen pois ihan tahallaan, hah HAH! Koska on 2281, se merkitsee kronologista kammotusta, sillä tietysti olisi niin mahdottoman tärkeää nähdä, mitä nämä kaikki tyypit vipeltävät parikymmentä vuotta ja lisäksi nähdä kaikkien pikkuruisten juonilankojen ratkeavan. Sikäli kun niitä vielä olisi ja jos niillä olisi niin paljon merkitystä, ettei tapahtumia voisi millään päätellä viimeisen jakson viittauksista tai höpökirjojen kaltaisista oheismateriaaleista. Fakta on kuitenkin se, että vuonna 2281 kaikki elävät onnellisina paitsi Sheridan, joka kuolee huomenna, ja se on tosi surullinen juttu se, ja ansaitusti jakson keskiössä. Kaksikymmentä kun on numero, jonka Sheridan muistaa aina öisin eikä saa kunnolla unta painajaisten kiusatessa. Ihmekös kun äijä on tyyliin aina öisin valveilla!

Tänä yönä Sheridan kuitenkin kokee Delennin vierellä valvoessaan hyvin vahvan flashbackin ajalta, jolloin hänen entistäkin miehekkäämpi ja vuosikymmenten myötä harmaantunut merimiesparta oli historiaa ja niin oli hänkin, kun kuoppaan putosi. Sheridan käy läpi unessaan pääkohdat saamastaan lisäajasta elävien kirjoissa ja räväyttää silmänsä auki, kun tajuaa pysähtymisen hetken koittavan pian. Huomioin heti lievästi uurtuneet kasvot ja pappaantuneet silmänaluset. Sheridan kömpii ylös ja kähisee havahtunutta Delenniä palaamaan nukkumaan, kun käy itse ottamassa vähän raikasta ilmaa. Delennin ilmeestä kuitenkin näkee vähän muuta.

Sheridan on pukeutunut uskottavan näköiseen sissijohtajakaapuun, jollaista Sinclair ja kaikki vanhan koulukunnan yläkoukkulaiset kantoivat, ja astelee minbarikaupunkiin avautuvalle parvekkeelle. Delenn seuraa perässä, kun oli utelias miehensä unettomuudesta ja liittyy tämän seuraan penkille. Sheridan tajusi, ettei ole nähnyt kertaakaan Minbarilla auringon nousevan ja halusi säilyttää siitä muiston. Delenn ottaa puheeksi Sheridanin unet ja arvaa aivan oikein, sillä Sheridan näki Lorien-unen jo kolmatta kertaa putkeen, mikä on varmasti merkki jostakin. Tai sitten minbarit näkevät merkkejä kaikkialla. Sheridan tietää varsin hyvin kuolleensa Z'ha'dumissa, annetuista vuosista ja niiden hupenemisesta. Enää ei ole paljoa jäljellä. Delenn päätyy syleilemään häntä ja ehdottaa viestien lähettämistä. Sheridan on samaa mieltä, ja aurinko nousee mäkien taa, kun Sheridan-tapit käyvät nukkumaan. ...Oli pakko.



”Älä älä nyhdä siinä yhtään partaani, kun katselen aurinkoa.”

Sissiposti lähtee kulkemaan ja saavuttaa pian Maan, tarkemmin sanottuna erään kenraalin, toimiston. Susan Ivanova on sitten noussut hiukan urallaan eikä näytä oikein pitävän työstään, kun sihteeri tuputtaa hänelle kaikkea tyhmää aikatauluihin. En ollut niinkään yllättynyt Ivanovan paluusta, kun kausiboksi sen niin ystävällisesti spoilasi, mutta teknisten yksityiskohtien vuoksi tämäkin oli helposti pääteltävissä – olihan Claudia Christian vielä kastissa mukana aiemmalla kaudella ja hänen omille laduilleen lähteneelle tarinalle saadaan näin oikein kiva päätös. Oli hahmosta sitten mitä mieltä tahansa, vanhoja tuttuja on aina kiva nähdä ja vuosien vierimisenkin jälkeen hän näyttäisi pysyneen samana, aina vähän nurisemassa ja valmiina potkimaan sakkia persiille. Mitä nyt näyttää ihan pikkuruisen marginaalisesti iäkkäämmältä. Nyt nainen nurisee tuntevansa itsensä sotahevoseksi, jota lapset osoittelevat. Sissi saapuu ja on vissiin aiheuttanut vartijoiden keskuudessa hassutusta, mutta Ivanovaa suututtaa, kun sissiä ei päästetty heti paikalle. Sissi ojentaa viestin ja Ivanova käskee sen luettuaan valmistamaan sukkulan vartissa kohti Minbaria.

Viesti saapuu myös Centauri Primen keisarille, joka on hurjastelemassa naistensa kanssa sängyssä. Närkästynyt Vir tupsahtaa sängyn etupuolelta esille, kun hänen leikkejään häiritään. Virin keisarius oli minulle jatkuvasti selvä juttu, sillä johan jo London ja G'Karin tuplakuolema antoi erittäin vahvasti ymmärtää vallan siirtyvän hänen suuntaansa. On loogista, että Vir olisi jossakin vaiheessa lopettanut suurlähettilään hommansa – viimeistään Babylon 5:n toiminnan hiivuttua nykyiselleen (mutta tästä lisää myöhemmin) – ja palannut Primeen avustamaan Londoa viimeisinä hetkinään ja yhtä loogista on, että monessa mukana ollut Vir olisi Centaurumin keisarin viran lakkautuspuheista huolimatta päässyt vielä keisariksi keisarin paikalle. Kaikki viittaisi siihen, että tässä ajassa drakhit on jotenkin saatu potkittua planeetalta hemmettiin. Potkimistavalla ei ole niin merkitystä, ei kaikkea tarvitse nähdä.



Vir ei oikein hallitse naisten kanssa leikkimistä, kun on väärällä puolella.

Yllätyin kuitenkin, sillä minulla oli jotenkin lievä ennakkoaavistus, että London ja G'Karin viimeiset hetket oltaisiin vielä nähty tässä jaksossa ns. tosiajassa (ei ehkä välttämättä samaan aikaan Sheridanin viimeisillä hetkillä, koska se olisi liian outo yhteensattuma), mutta tajusin, että ihan turhaa sellainen – heidän kuolintapansa jo tiedetään ja jakson draama kuuluu loppujen lopuksi Sheridanille. He kuolivat kulissien takana, ennustukset toteutuivat, Londo pääsi kärsimyksistään. G'Kar oli tietenkin päätynyt seikkailujensa kautta Primeen, ratkaissut drakh-ongelman ja pelastanut London. Olkapäämöykky oli viimeisenä tekonaan kuristuttanut G'Karin, mutta liian myöhään – drakhit palatsissa olivat historiaa. Mikään jaksossa ei antanut ymmärtää, että Vir-parka olisi niiden pauloissa. G'Karillahan oli silloin side silmillään ja vähän mietinkin asiaa, mutta Franklinin suoma tekosilmä lienee lakannut vuosien saatossa toimimasta tai G'Kar on onnistunut drakheja piestessään telomaan sen. Oli miten oli, Londoa ja G'Karia ei nähdä enää ikinä (siis kronologisesti, itse näen ne vielä ainakin parissa leffassa), mutta jakson taso ei tämän vuoksi laske. Tosin jos heidät olisi ujutettu jotenkin loogisesti mukaan, jakso olisi niin hyvä, että luhistuisi hulppeudessaan singulariteetiksi.

Takaisin asiaan. Vir – joka näyttää ikääntyneen varsinaisen ulkonäkönsä sijaan auktoriteettinsa suhteen keisarillisesti (enpä olisi tätäkään päivää uskonut näkeväni nöyrältä Viriltä!) - vakavoituu sissin viestistä eikä hänen tarvitse edes lukea sen sisältöä, kun tietää jo, mistä on kyse. Hän käskee hylkäämään kaikki viralliset tapaamisensa ja lähtee Minbariin.

Viimeinen sissi lähtee Marsiin, jossa Garibaldi lienee löytänyt jo onnensa, kun käryttää sikaria miltei täsmälleen samassa asennossa tällä kertaa sanomalehteä selaillen. Iästä kertoo karkean miehekäs viiksipartarinkula. Muistan hänen mananneen ennenkin Dodgersien menestystä. Vaikka Lise sattuukin olemaan ostoksilla, paikalle tulee Franklin – jonka hiusten valkeus muistuttaa jokseenkin hänen isäänsä – sekä Garibaldin teinitytär Mary (...Marybaldi?!) tennisharjoituksista. Garibaldi näyttäisi todellakin löytäneen onnensa, kun lapsen kanssa ei pahemmin mennä enää seikkailemaan. Oletankin tytön iän (varmaan jotain 15-16) perusteella, että hän olisi syntynyt joskus telepaattisodan jälkeen, kun maailman tilanne oli tasaantunut. Lisäksi uskoisin Garibaldin ja Lytan diilin onnistuneen kulissien takana ja kuulemma viralliset kirjat taustoittavatkin Psi-joukkojen tuhoa tai ainakin Besterin sellaista. Näemmä Garibaldi ei tappanutkaan Besteriä vaan sai hänet passitettua vankilaan, jossa kuoli 2281. Täytyy joskus vielä luntata netistä tarkkaan, jos jotain erityisen jännittävää olisi tapahtunut Lytalle. Ainakin Lytan mahdolliseen kuolemaan ei viitattu missään vaiheessa suoraan tai epäsuoraan, lieköhän sitten telepaattien uudella kotiplaneetalla. ...Hyvä on, piti välittömästi tarkistaa. Lyta teki vähän kaikenlaista, mitä en aio tässä mainita, kuoli 2265 telepaattisodan loppuvaiheilla ja Maa lopetti virallisesti Psi-joukkojen toiminnan. Aion kyllä virallisesti summata vielä kaikkien tärkeimpien hahmojen kohtalot IHAN blogin lopussa.

Perhana, tunnun jatkuvasti liukuvan sivuraiteille, mutta ei sen niin väliä, kun näin lopussa jo olen. Mary on ilmeisesti sen verran tuleva ammattilainen, että setä-Franklin lysähtää hengästyneenä sohvalle. Uskoisin Franklinin viettäneen vuosien mittaan enemmänkin aikaa Garibaldin perheen kanssa, kun välimatka on kuitenkin näinkin lyhyt. Garibaldi lupaa tulla pelaamaan tyttönsä kanssa, joka poistuu paikalta ja tuo pian hämillään paikalle sissin. Sissi ojentaa viestin ja Franklinin huominen paluu takaisin ksenobiologian laitokselle viivästyy. Garibaldi toteaa Sheridanin tekevän kuolemaa ja ukko haluaisi vielä tuttunsa paikan päälle viimeiseen jälleennäkemiseen. Garibaldikin aikoo tulla mukaan, vaikka hänellä ja Sheridanilla onkin ollut melkoisia erimielisyyksiä. Hänestä Sheridan on kunnon mies ja ystävä.



”Nyt jumankauta Frankie-boy näpit irti tytsystäni tai kutsun Chris Hansenin paikalle!”

Uusi päivä koittaa ja Sheridan on päättänyt ottaa auringonnousujen katselun tavaksi, vielä kun voi. Tämän päivän aikana myös vieraat saapuvat ja Franklin pääsee vanhoihin hommiinsa tarkastamaan Sheridanin voinnin. Franklin ei väitä olevansa täysin perillä Lorienin puheiden todellisesta merkityksestä syynäillessään Sheridanin rintakehää, mutta Sheridan vain murahtaa lopettamaan turhan kiertelyn ja kaartelun. Hän haluaa tietää päiviensä lukumäärän. Franklin arvelee neljää, viittä, mutta ei ainakaan viikkoa enempää. Sheridan tuntuu ottavan uutisen levollisesti vastaan ja Franklin siirtyy muiden vieraiden joukkoon, kun Delenn saapuu miehensä rinnalle. Sheridan ei halua pahemmin avautua diagnoosistaan vaan haluaa tämän päivän olevan täynnä iloa ja naurua, vaikka kohta itketäänkin.

Päivällispöydässä ovat Sheridan, Delenn, Garibaldi, Franklin, Ivanova ja Vir, Garibaldi on heittämässä villejä tarinoita datakristallista, pak'ma'rasta ja kuolleesta kissasta ja kaikilla on niin mahdottoman hauskaa. Tai ainakin melkein kaikilla – Delenn huomaa Ivanovan olevan hieman allapäin. Sheridan sentään pääsee vauhtiin hapuillessaan PPG:tään ja tuntuu olevan ihan fiiliksissä hyvästä seurasta. 30-luvun yli keski-ikäiseltä vintagekotiäidiltä näyttävä Delenn nauttii myöskin seurasta. Vir vaikuttaa mietteliäältä ja kertoo muille, ettei Londo pitänyt koskaan pak'ma'roista, mutta he sattuivat kerran kuulemaan cthulhu-joukon laulavan. Franklin on hämmentynyt, kun ei ksenobiologian ammattilaisena edes tiennyt niiden pystyvän laulamaan. Virin tarinaa ei keskeytetä, kun hän kuvailee laulun kauneutta ja ihmetteli, kun Londokin liikuttui siitä ja kertoi, että vaikka hän ei uskokaan centaurien 49 jumalaan, hän uskoo jumalan laulavan sellaisella äänellä. Vir myöntää kaipaavansa Londoa.

Sheridan ehdottaa maljaa ja nostaa omansa poissaoleville ystäville, joiden muistot säilyvät vielä kirkkaina. Kaikki seuraavat esimerkkiä ja lausuvat luultavasti läheisimmän ystävänsä nimen: Garibaldi G'Karin, Vir London, Delenn Lennierin (eipä hän sitten löytänytkään itseään...) ja Ivanova varastaa Marcuksen Franklinilta.



Virin täytyy mennä taas pissalle.

Hengailu jatkuu pitkälle yöhön ja Vir on jo torkahtanut. Muut miehet jatkavat keskusteluaan, mutta Ivanova näyttää tuntevan itsensä ulkopuoliseksi. Delenn seuraa häntä sivummalle, jossa Ivanova kysyy, kuinka raskaasti Delenn ottaa tämän. Delennillä on ollut vuosia aikaa valmistautua ja on hän valmiina, vaikka jää miestään kaipaamaan. Ivanova tuntuu ottavan asian raskaammin, kun ystävien kuolema alkaa vähän kasaantua. Minusta tuntuu, ettei hän ole vieläkään päässyt yli Marcuksesta ja Sheridanin lähtö alkaa olla vähän liikaa. Kaikki vaan lähtevät eikä ketään jää leikkimään. Kaikki ilo tuntuu kaikonneen.

Ivanova vaihtaa puheenaihetta ja kysyy Davidin perään, mutta Sheridanin ja Delennin aikuistunut lapsi on sissiharjoituksissa, kun Sheridan halusi poikansa muistavan isänsä sellaisena kuin hän oli ja halusi aikaa vanhoille ystävilleen. Koska David on vieläkin kuvioissa – vaikkakin taustalla - sen on tarkoitettava sitä, että drakhien uurnatemppu epäonnistui nelisen vuotta sitten.

On Delennillä Ivanovalle oikeaa asiaakin, sillä Allianssissa ovat asiat muuttuneet. Sheridan kieltäytyi pari vuotta sitten uudesta presidenttiydestä ja Delenn vastusteli omaa ehdokkuuttaan, mutta suostui silti. Sheridanille jäi siis sissien päälliköinti ja koska häntä ei pian enää ole, vakanssi jää auki ja Delenn ehdottaakin Ivanovaa virkaan, kun ei Ivanova tykkää kenraalin puuhastaan. Ivanova sanoo harkitsevansa asiaa, kiittää Delenniä kaikesta ja painuu pehkuihin. Sheridan ilmaantuu paikalle kertomaan muiden hoitavan Viriä petiin ja kysyykin, suostuiko Ivanova. Näemmä koko idea oli peräisin häneltä.

Sheridan ja Delennkin siirtyvät nukkumaan, mutta tällä kertaa Sheridan ei näe painajaisia, kun ei saa edes unta. Delenniäkin valvottaa ja Sheridan tiedustelee häneltä huomispäivän ajankohtaa, vaikka tietää jo vastauksen. Huomenna on sunnuntai, päivä, jolloin Sheridan senior vei aina penskansa pikku ajelulle vailla sen kummempaa suuntaa. Hän päättää seurata isänsä esimerkkiä ja lähteä ajelulle, mieluiten heti aikaisin aamusta, jottei tarvitse liikoja hyvästellä kaikkia. Delenn vaikuttaa silminnähden järkyttyneeltä, kun tietää, ettei voi tulla mukaan. Sheridan haluaa tuntea vielä kerran avaruuden, johon tunsi aina kuuluvansa parhaiten, luultavasti Agamemnon-aikojen perusteella. Hän lohduttaa Delenniä, kun järkeilee Allianssista tulleen puoliksi totta ja puoliksi myyttiä ja on vain sopivaa, ettei hän jää Minbarille vaan tulee osaksi legendaa. Delennilläkin luulisi olevan helpompaa hoitaa jälkipyykkiä ja sopisi pois lähteminen minbarienkin ideologiaan. Delenn toteaa hänen aina ajattelevan strategioita. Sheridan haluaa huomisen olevan hyvä, iloinen päivä. Sen Delenn hänelle lupaa suoda ja he päätyvät vielä nauttimaan toisistaan.



”Isi ajoi kerran ojaan.”

Koittaa sunnuntaiaamu ja Sheridan on vetäissyt B5:ltä tutun Valon armeijan univormun ylleen, katsoo itseään hyväksyvästi peilistä ja tapaa hyvin viralliseen sävyyn hienoimpiin pukeutuneen Delennin käytävällä, sillä pitäähän Maassakin pukeutua sunnuntaisin hienosti. Delenn pyrkii olemaan katsomatta Sheridania, kun toteaa päivän olevan täydellinen ajelulle ja takeltelee jo, kun arvelee muiden heräävän pian. Sheridanin kannattaisi siis lähteä vielä kun voi ja sitten hän ei voikaan enää itselleen mitään, kun jää halaamaan presidenttiään ehdottomasti viimeistä kertaa. Tässä vaiheessa voisinkin kehottaa kohtaukseen mitenkään reagoimatta olevia suosiolla tappamaan itsensä, kun eivät kuulu tähän maailmaan. Tulen sitten haudalle nauramaan ja vähän häpeämäänkin. Olen harvinaisen tosissani.



”Että mä olen vanha!”

Franke ansaitsee palkkansa säestäessään syleilyä, jossa Sheridan ei sano hyvästi vaan hyvää yötä rakkaimmalleen. Kirkkain tähti taivaalla toivottaa samat taivaalleen, auringolleen ja kuulleen. Tästä tuli itse asiassa vähän mieleen Spielbergin minisarja Taken (minä jopa hieman pidinkin siitä!), jossa eräs epämääräinen hyypiö hoki ”You are the sun and the moon to me”, mutta siinä se huvitti tarkoituksella. Onhan näitä litanioita kyllä kuultu, vaihtelevalla menestyksellä. Sheridanin ja Delennin syleilyn aikana en ollut tippaakaan huvittunut. Toisista tipoista voi sitten neuvotella. Sheridan riistää vastentahtoisesti itsensä irti Delennistä ja jää vielä hivelemään äänettömästi hänen poskeaan, katsoo viimeisen kerran häntä, kääntyy ja astelee pois paikalta pysähtyen vielä ihan hetkeksi, mutta ei pysty katsomaan taakseen. Delenn nostaa kättään yrittäen vielä saada Boxleitnerinsa takaisin.







Vuokrataan humoristista kuvatekstitilaa sydämettömille paskiaisille. Pelkille paskiaisille puoleen hintaan.

Babylon 5 on vielä pystyssä – teknisesti siis – seuranaan läjä Maan sotavoimien hävittäjiä ja Sheridan matkustaa sinne ensin yksityis- White Starillaan vähän muistelemaan menneitä. Häntä vastassa ei pahemmin ole sakkia, kun tasan yksi vartija pönöttää vain asennossa merkkihenkilön kunniaksi. Höntin oloinen komentaja Nils – jonka hönttiys on ehkä ainoa särö tässä jaksossa, tosin voisi periaatteessa uskoa, ettei B5:n kanssa olla enää niin tarkkoja – säntää paikalle pahoittelemaan, kun ei tiennyt hänen olevan tulossa. Ei Sheridanilla kummempaa asiaa ole, kunhan tuli katsomaan paikkoja.

Sheridan ei voi kuitenkaan olla huomaamatta, että asemalla on harvinaisen hiljaista. Nils selittää, ettei täällä pahemmin ole ketään. Asema palasi muutama vuosi sitten Maan omistukseen, mutta budjettileikkausten vuoksi asemalle ei ole enää käyttöä. Väki väheni ja katosi ja sulkuporukka on lähinnä enää jäljellä. Babylon 5:stä on tullut aikojen saatossa tarpeeton ja siksi se aiotaan purkaa, sillä ei sitä voi vain jättää tänne navigointia häiritsemään. Tämän lisäksi tälle on ihan tarpeeksi paljon muitakin fiksuja syitä – mitä jos joku rötössakki saapuu ottamaan hylätyn puljun itselleen? Sheridan tuntuu ottavan tarpeettomuuden lievänä loukkauksena, kun tuntee itsensäkin vähän tarpeettomaksi ja jää mutisemaan asemalle itselleen, että taitavat olla sidottuja toisiinsa vieläkin.

Sheridania vähän huippaa ja hän käy vielä pyörähtämässä Zocalolla, jonka täydellinen tyhjyys teki asian vihdoinkin, lopullisesti selväksi – Babylon 5 on päättymässä. Zocalolla on käyty niin monet keskustelut, kävelty niin monta kertaa paikasta toiseen, tapahtunut niin paljon asioita ja tavattu niin paljon nimettömiä aseman asukkeja, että tällainen riisuttu käytävä suorastaan karmaisi. Sheridan jää kuuntelemaan ääniä, joiden G'Kar tiesi jäävän kummittelemaan tyhjille käytäville ja kuulee flashbackina itsensä uhoavan sillalla palanneensa Z'ha'dumista.



Joku on taas jättänyt siivoamatta.

Hänet ajatuksistaan karistaa Zack, joka todellakin piti lupauksensa. Hänhän väitti olevansa asemalla vielä valojen sammuessa! Hän palasikin puoli vuotta sitten Maasta takaisin hommiin asemalle. Zack vaikuttaisi olevan oikein hyvällä tuulella, ikä lähinnä painaa ryppyisiä silmänalusia ja jotain on tapahtunut jalallekin, kun tyyppi tuntuu ontuvan. Lisäksi voisin väittää hänen lihoneen ihan hitusen. Zack ei ilmeisesti saanut Sheridanin jälleennäkemisviestiä, mutta Sheridan ei mainitse asiasta enempää, kun käyhän tämä näinkin. Zack on lähdössä syömään, mutta Sheridan ei aio tulla mukaan, kun hänen aikansa on vähän kortilla. Seuraava ja ehdottomasti viimeinen matkakohde: Coriana 6, Varjosodan voiton paikka.

Sheridanin silmät jo lupsuvat ahkerasti kiinni, kun tietokone ilmoittaa hänen olevan Coriana 6:lla. Hän poistuu normiavaruuteen vetelemään viimeisiään, josta tietokonekin ystävällisesti kertoo. Sheridan sammuttaa yhtä ystävällisesti kaikki järjestelmät ja jää odottamaan. Jossakin valovuosien päässä Delenn ei saa nukutuksi vaan kääntyilee rauhattomana sängyllään Sheridanin tyhjää vuodetta kohti ja käpertyy sikiöasennossa miehen tyynyn ympärille. Sheridan jää katsomaan pimeyteen ja silmät vaipuvat kiinni.

Ja lähtevät avautumaan, kun ikkunaa lähestyy voimakas energiamassa, joka kietaisee aluksen sisäänsä. Sheridan kuulee tuttuja kysymyksiä aikaisemmalta tripiltään välitilassa ja hänen vierelleen tupsahtaa Lorien, jolla on uusi kysymys: Mihin hän on menossa? Sillä eivät hyperulottuvaiset olennot Siellä Toisaalla Sheridania suinkaan unohtaneet. He vain odottivat kärsivällisesti matkan päättyvän, jotta uusi voisi alkaa. Sheridan jo tietää, että Rajan toiselle puolelle hän aikoisi. Paluuta sieltä ei ole. Lepoa senkin edestä. Jo oli aikakin. Sheridan hymyilee levollisesti, sillä kas kummaa, aurinko se nousee avaruudessakin. Valo kietoo hänet ympärilleen ja sitten hän on poissa.



So let there be a message on my answer machine
From friends or lovers who will miss me
When I'm gone
When I'm gone

Corianan avaruuteen lähetettiin muutaman päivän päästä retkikunta, Ivanova selittää, ja Sheridanin tyhjä alus paikannettiin. Jotkut minbarit uskovat hänen palaavan vielä, mutta Ivanova itse ei häntä enää nähnyt.

B5:n vielä elävien kirjoissa olevat ovat palanneet B5:lle sen purkamisseremoniaan. Kaikista tähänastisista tunteistani onnistuin vielä nauramaan kunnolla ääneen, kun Ivanova kertoo purkuryhmän olevan valmiina ja Vir heittää nöyrästi legendaarisen hyvästelykämmenmanööverinsä. Se tuli niin sydämestä ja niin oikeassa kohdassa, ettei tosikaan. Ivanova siirtyy hissiin ja perässä tulevat Vir, Delenniä taluttaa Zack, sitten sisälle ahtautuu komeaan univormuun sonnustautunut Franklin ja on vain osuvaa, että viimeisenä alkuperäisestä kastista hissiin astuu Garibaldi.



Zack on niin varma, että painorajoitus pudottaa hissin.

Mutta kuka sammuttaa valot? J. Michael Straczynski. En edes pilaile. Luulin hänen olevan vähän lihavampi.



”Meh, paska sarja mutta tulipahan tehtyä.”

Leidi Ladiran vuosia sitten ennustama Babylon 5:n viimeinen sukkula poistuu asemalta kaikkien kansojen edustuspurtilot perässään, kun 25 vuotta palvellut rauhan satama repeää juhlallisesti liitoksistaan sarjan mielestäni teknisesti komeimmassa CGI-räjähdyksessä. Sivumennen sanoen tämä on se toinen Shed a Fucking Tear -momentti jo lähinnä symbolisminsa vuoksi, jonka aikana kehotan lapsia menemään nukkumaan ja kyynikoita itseensä. Esineitäkin voi rakastaa.





Taas jotkut kokoontumisajot menossa.





Joku se ei osaa vieläkään sulkea kaasuaan.

Kun kaikki palaavat omien elämiensä pariin – Garibaldi perheensä luokse nukkuvaa tytärtään sivelemään, Franklin duuniin kärräämään pak'ma'raa teholle (JESS! JESS!! Vielä nähtiin pak'ma'ra whooooo!), Zack Centauri Primelle avustamaan Viriä (!) ja Ivanova ykkössissiksi – Ivanovan monologi päättää sarjan.

Babylon 5 oli Babylon-asemista viimeinen. Uutta ei tulisi. Se muutti tulevaisuuden ja sen asukkaat. Se opetti luomaan tulevaisuuden, jotta muut eivät loisi sitä. Se opetti välittämään muista ja näytti vahvuuden tulevan yllättävistäkin paikoista. Ivanovan itsensä mielestä se antoi eniten toivoa uusien alkujen puolesta.

Delenn nousi joka päivä katsomaan auringonnousua.



"Silmäni!"

ISN:n erikoisraportti näyttää vielä pikanopeudella yksittäisinä freimeinä, ketkä pitää nylkeä nessuteollisuuden tukemisesta. Lähinnä tuotantoporukkaa, mutta tuli diashow ihan mielenkiinnosta katsottua pysähdyksissä. Manasin, kun Graphics and Swing Departmentin kuvassa oli mukana Grey 17 Is Missingin hahhah-hauska nukkepää. Koko tekijäkasti on kuitenkin kerääntynyt lopussa tehostetaustaa vasten. Tuet koko sarjalle ovat vissiin tulleet sissien muistokassasta.



”SCREW YOU FOR TAKING ALL THE CREDIT!!!”

Tämän jälkeen nähdään tietenkin näyttelijät ja yllättäen sekä kronologisesti ensimmäisessä että viimeisissä otoksissaan. Vertailen heidän lookkejaan huumorimielessä sitten IHAN lopussa, kun kirjoittelen epämääräisiä mietteitä hahmoista. Tosin nyt jo on todettava, että G'Karin alkuperäismaski näyttää joltakin märältä, jonka kissa on raahannut eteiseen haisemaan. Ja Marcuksen viimeistä kuvaa ei näytetäkään, kun tyyppi näyttäisi olevan kryokammiossa odottamassa tulevaisuuden megateknologiaa.

…

En tainnut vielä mainitakaan kyllästymiseen asti, kuinka paljon pidin jaksosta? Kun alkuhehkutusten jälkeen katsoin jakson vielä toistamiseen lähinnä entistäkin yksityiskohtaisemman synopsiksen verukkeella, veti se nytkin tasan samoista naruista ja vaikka jaksoa pitikin katsoa nyt katkonaisemmin, fiilikset olivat melko tarkkaan samat kuin vajaa viikko sitten. En ollut vain alkufiilisten deliriumissa silloin vaan kehtaan olla nytkin samaa mieltä.

Sleeping in Light on subjektiivisesti minusta Babylon 5:n paras jakso, vaikkei välttämättä objektiivisesti. Se onkin erikoislaatuisessa asemassa, kun se ei sitoudu aikahyppynsä vuoksi mihinkään suuriin kuvioihin, sillä B5:n muut tähtihetket olivat niitä muutaman jakson superryppäitä, joiden aikana tapahtui luvattoman siistejä asioita. Sarjan parhaat yksittäiset kohtaukset saattavat ehkä piillä jossakin muussa jaksossa jossakin London ja G'Karin suunnilla. Tämän jakson parhaat yksittäiset kohtaukset olivat Sheridanin ja Delennin jäähyväiset, Sheridanin lopullinen lähtö ja B5:n purku. Kaikki muut kohtaukset olivat erinomaisia. Itsenäisyytensä ansiosta tämä jakso on yksittäisenä kokonaisuutena parasta ikinä, ainakin jos on ollut menossa mukana ja tajuaa ja osaa arvostaa, miksi näin on. Olen tietenkin avoin – joskin paheksuva - eriäville mielipiteille, mutta omastani en horju. Mutta tätä parempaa ja ehdottoman tyydyttävää lopetusta en ole koskaan nähnyt fiktiiviselle tarinalle. Ai mitä? Katsoisin enemmän fiktiota? Ehkä katsonkin, mutta en oikeasti usko, että missään pystyttäisiin vastaavaan suoritukseen kuin tässä.

Eniten pelkäsin, että hampaankoloon jäisi tällaisissa tilanteissa aina yhtä otolliset ”tässäkö tämä nyt oli?” tai ”no mutta entä x?” -reaktiot, mutta niitä ei missään vaiheessa tullut eikä tänä aikana ole ehtinyt tullakaan. Babylon 5 todellakin vastasi kaikkiin, KAIKKIIN kysymyksiin ja jos jotain jäikin auki, sillä ei ole niin väliä. Sarjaa on kuitenkin ajateltava kokonaisuutena, viiden vuoden tarinana, jossa kahdenkymmenen vuoden loppusykäyksessä on viimeinen tärkeä kysymys – tuleeko Sheridan kuolemaan? Ja siihen vastattiin. Minusta sarja onnistui kaikista tuotanto-ongelmistaankin huolimatta äärimmäisen hyvin päättämään tarinansa. Tämän jakson tekeminen neloskauden lopussa olikin erikoinen veto eikä se aiheuttanut mitään muuta ongelmaa kuin Lochleyn katoamisen loppukuvioista. Oletan hänen palvelleen aikansa asemalla ja lähteneen muihin hommiin. Tietysti se on voi voi, jos olematon hahmo ei pääse mukaan jäähyväisiin, mutta sellaista sattuu.

Sleeping in Light on erittäin hyvä jo ihan näkyvien ansioidenkin puolesta ja kaikkein näkyvin ansio koko jaksossa oli se, että asioita ei oikeastaan näkynyt tai kuulunut. Kahtakymmentä vuotta ei selitetty puhki, vaan se vain oli kulunut. Hahmojen tarinat tuntuivat luonnollisilta eikä mistään jäänyt mitään pahempaa nipotettavaa. Oikeastaan mietin vähän sitä yhteensattumaa, kun Sheridanin kuolema ja B5:n tuho päätyivät ajallisesti tosi lähekkäin, mutta ehkä tässä oli jotain sellaista takana, että asema tuhottaisiin vasta Sheridanin kuoltua, sillä olettaisin Maassa olevan tietoista sakkia Sheridanin aikarajasta. Tai sitten kaksi tosi siistiä juttua piti saada samaan jaksoon, mutta EN valita! B5:n tuho oli hieno juttu ja sinetöi lopullisesti sarjankin.

Ei kaikki päättynyt onnellisesti. London ja G'Karin juttu jo tiedetäänkin, Lytaa ei jaksossa mainittu, kun en usko hänen loppuaikojen temppuilunsa hirveästi läsnäolijoita miellyttäneen – tosin jos Zack olisi ollut maljavaiheessa, hän olisi erittäin todennäköisesti maininnut ihastuksensa – ja Lennierin sivuttu kohtalo oli aika ikävä. Tunnun sivuavan taas alkuperäisestä pointistani viime kappaleessa. Tarkoitan siis sitä, että jakso oli erinomaisella tavalla hiljainen. Toimintaa ei tietenkään ollut, tässä oli kyse vain jäähyväisistä. Toimintaa kaipaaville on hautapaikka vapaana ja multa kuohkeana. Kaikki puhuivat hiljaiseen sävyyn, suurin osa jaksosta oli vailla musiikkia – paitsi tietenkin silloin, kun se pauhasi aina oikeaan aikaan. Mukana ei ollut liikaa porukkaa. B5:n autio ilmapiiri tuntui todella vahvana. Ajan kuluessa ja Sheridanin oman hiipuessa kaiken ”taso” tuntui laskevan – paitsi ei jakson, ehheh.

Näyttelyssä kaikki tekivät parhaansa. He kuitenkin tiesivät, että tästä tulisi se viimeinen jakso (vaikkei näyttelymielessä ollutkaan) ja uskoisin useimpien kuitenkin pitäneen aidosti osallisuudestaan tähän sarjaan. Lueskelinkin jotakin juttua näyttelijöiden hajoilusta jaksoa katsoessa. Boxleitnerin ja Furlanin suorituksien uskaltaisin väittää olevan jopa tyyppien parhaita, sillä jokin siinä vain tuntui niin aidolta. Olen kyllä kiinnittänyt huomiota näiden kahden kasvojensa ahmimiseen ja muuhun söpöilyyn lähinnä puolihuvittuneessa mielessä, mutta tässä tuntui siltä, että nämä kaksi ovat eläneet oikeasti onnellisen elämän yhdessä ja nyt se sitten päättyy.

Sleeping in Light ei yritä liikaa. Se on vanhanaikaisella tavalla hyvä, sillä nykyaikana mitään tällaista ei saataisi aikaiseksi ilman taka-ajatuksia. Siinä paistaa läpi tietynlainen vilpittömyys, joka onnistuu työntämään tieltään kaiken sen ylenmääräisen juustoisuuden, jota jakso pursuaa. Onhan tämä siis paperilla rumasti sanottuna väkisin väännettyä itkudraamaa, jossa jokin lihava setä möykkää että itkekää nyt pellet, jotta voin kieriä kyyneleissänne ja kaikki draamanupit vedetään laskelmoidusti, tahattoman koomisesti kaakkoon. Samanlaista voisin uskoa ehkä jossakin toisessa tapauksessa, mutta minähän jo sanoin pudottavani kriitikkovaihteen ja nauttivani lopusta. Ja vaikka ryhtyisinkin kriittiseksi, tästä on erittäin vaikea olla pitämättä. Tai sitten saa olla ihan uskomattoman hyvät perustelut, joiden kanssa olen eri mieltä.

Long story short: Sleeping in Light on minusta sarjan paras jakso. Itkin. Saatana.

…

Blogi on saavuttanut nyt alkuperäisen tavoitteensa ja on käsitellyt Babylon 5:n kaikki viisi kautta ja satakymmenen jaksoa. Yhteenvedon paikka viimeisestä tästä kaikesta EI kuitenkaan vielä ole, sillä päätin jo ajat sitten käsitellä tässä samaan syssyyn kaikki seitsemän elokuvaa ja koko Crusade-minisarjan. Vasta sen jälkeen seuraa ennaltamäärittelemättömän kokoiset yhteenvedot, loppukaneetit, mielipiteet, tyhmät vitsit ja kaikki muu siltä väliltä, mitä mieleen tulee ja mitä on saattanut välistä unohtua.

Mutta ennen niitä toimintasuunnitelma on seuraavanlainen:

1. B5-kausien ekstrat ja tiettyjen jaksojen kommenttiraidat (saatan näistä jopa jonkun pikkujutun kirjoittaakin)
2. The Gathering
3. In the Beginning
4. Thirdspace
5. The River of Souls
6. A Call to Arms
7. The Legend of the Rangers
8. The Lost Tales
9. Crusaden kolmetoista jaksoa
10. Kaikki muu
11. Farscape. (dun dun dunnnnnnnn!)
…
99. Babylon 5 uudestaan nopeammalla tahdilla määrittelemättömän tauon, ehkä vuoden tai pari, jälkeen (ja ovatko mielipiteet muuttuneet)

Seuraavaksi kuitenkin ajassa taaksepäin pilottielokuvaan... joka on kuulemma aika kakka ja huono.