92 - A View from the Gallery

92

5. kausi, 4. jakso

A View from the Gallery vastaa aiempaan toiveeseeni, sillä Lochley palaa kuvioihin, kun Corwin herättää hänet hetimmiten hommiin. Jotkut tuntemattomat mäntit ovat käyneet särkemässä hyperavaruudessa lilluvan luotaimen ja Lochley pelkää pahinta, kun viime aikoina on tullut ikäviä uutisia gaimien suunnalta mahdollisesta suuremman mittakaavan invaasiojoukosta. Hän laittaa aseman hälytystilaan, Starfuryt partioimaan ja käskee Corwinia järkkäämään pahimman varalle pelastuskapselin Sheridanille ja Delennille, mutta on tyystin eri asia, haluavatko he paeta tosipaikan edessä. White Starit ovat vielä paluumatkalla enfili-tehtävästä joten siinä mielessä B5:llä ei ole välttämättä varaa lesottaa tulivoimalla. Kaiken tämän keskellä dynaaminen mekaanikkoduo Bo (leppoisa musta heppu) ja Mack (perusgeneerinen höntihkö chicagolaispätkä, joka näyttää erehdyttävästi Laaksosen Jukan retardiversiolta) ovat fiksailemassa paneelia ja nurisemassa, kuinka tämä on jo kolmas hälytys kuukauden sisällä. Tämä on heidän ihan ikioma jaksonsa.

Kyllä, tässä jaksossa pääosissa on pari mekaanikkoa, joita ei olla koskaan nähty eikä erittäin todennäköisesti tulla tämän jälkeen koskaan näkemäänkään. Kun tajusin premissin muistuttavan paria Stargate SG-1:n hassuttelujaksoa, joissa pääosissa vehtasi pari pölvästistatistia, ajattelin ihan mielenkiinnosta antaa tällekin mahdollisuuden näyttää, miten taustaduunarit elävät. Sillä eivät nuo 'Gatenkaan vastaavat jaksot mitenkään tyystin kamalia olleet. Käsittämätöntä kyllä. No okei, olivat ne kyllä vähän tyhmiä joo.

Bo on surisuttamassa käytävän lattialla metallinpaljastinsiivousmoppihybridiä, jonka todellinen funktio on kuitenkin epäselvä, kun ohi kulkevat keskenään kinastelevat Lochley ja Sheridan. Sheridan kun ei ihan helposti lähde minbaritypynsä kanssa häntä koipien välissä turvaan. Lochley inttää, että he eivät tiedä, millainen vastarinta heitä odottaa ja sitä paitsi Sheridan tykkää kovasti tunkea hänen duuninsa väliin. Kapteeni kysyykin, tekisikö presidentti samoin, jos heidän roolinsa vaihtuisivat ja Sheridanin on lopulta myönnyttävä, että kyllähän Lochleyn jutuissa järkeä on. Silti Sheridan todennäköisesti päsmäröisi aseman militäärijohdossa ihan toisella tavalla.

Lochley ja Sheridan häipyvät ja tilannetta seurailleet Bo ja Mack jäävät läpisemään lämpimikseen kuulemaansa. Mack turisee, että on aina pitänyt Sheridanista, sillä siinä vasta on kunnon mies. Bo on samaa mieltä ja muistelee, kun Sheridan lähti kerran vimmoissaan Delennin murhaa yrittäneen perään eikä edes vaivautunut kutsumaan vartijoita paikalle. Mack naurahtaa, että Sheridan ja Delennhän ovat kuherrelleet oikein antaumuksella viime aikoina. Kunnon mies koko Sheridan. Mack ihmettelee vielä partnerinsa siivoushärpäkettä ja he siirtyvät lakisääteiselle lounastauolle mässyttämään salami- ja spoo-kerrosvoileipiään, jotka kummatkin maistuvat kanalta. Kaksi leipää mutustelevaa duunaria scifieepoksen keskellä on niin herttaisen näköistä. Heidän taukonsa kuitenkin katkeaa, kun tuntemattomat tiedustelijat lähestyvät hyppyportin kautta asemaa ja miehiä tarvitaan parissa paikassa. Mack suuntaa komentokeskukseen ja Bo siirtyy sairastuvalle.



Kuvatekstien miettiminen on helppoa, jos huomaa, että joku näyttää mukamas aivastavan kuvassa.

Franklin ohjeistaa lekurejaan tulevan varalle ja kertoo Bo'lle erään labran kontrollipaneelin reistailevan. Bo siirtyy hommiin ja Franklin kiinnostuu hänen kyynisestä heitostaan, kun mietti, miten vastapuolen joukkoja tulisi hoitaa, jos he tunkeutuvat käytäville eivätkä saakaan henkeä. Bo tuumii, että vihujen aikomuksena on kuitenkin tappaa kaikki joten miksi heille pitäisi antaa armoa? Franklin sattuu lääkärinvalansa perusteella olemaan asioista vähän eri mieltä, mutta toteaa kuitenkin miettineensä, että onko tässä touhussa muutenkaan mitään järkeä, kun eivät muutkaan noudata aina sääntöjä. Hän avautuu vähän taustastaan ja siitä, ettei hänestä edes pitänyt tulla armeijasukunsa perusteella lääkäriä, mutta dilgar-sodan aikainen Iares-hävittäjän tarina – jonka Bo muistaa kuulleensa myös – sai hänet ajattelemaan toisin. GROPOSissakin vilahtanut pappa-Franklin oli yksi Iaresin selviytyjistä ja selvisi vihollislääkärin avulla hengissä - ja niin Franklin valitsi tiensä. Siinä on siis syytä kerrakseen Franklinin hippokratismille ja Bo'n laitefiksaukselle.

Mack ei saa hirveästi irti Corwinilta ongelman luonteesta ja kyykistyy väkertämään reistailevan toissijaisen tähtäysjärjestelmän johtojen kanssa, kun Lochleykin kysyy Corwinilta asiasta. Keskustelu loppuu lyhyeen, kun vihollinen hyökkää ja kaikki B5:n vitoskauden alkupuolen tylsyyttä nurisseet typerykset saavat kunnolla avaruusäksöniä, joka on sinänsä ihan messevän näköistä, vaikka kaipaankin vähän enemmän kontekstia vihollisista. Mutta tästä lisää myöhemmin. Mack saa kojeet toimimaan irroittamalla avaruustorakan (kyllä) johdoista ja asema laukoo pakenevan skouttipahiksen hengiltä ennen kuin se livahtaa B5-skannauksen jälkeen tiehensä.

Lochley tuumii tämän olevan vasta alkua ja sälyttää suurlähettiläille informoinnin Corwinille, kun lähtee itse jututtamaan herra Garibaldia. Mack tapaa lattialuukun sisuksissa touhuavan kaverinsa, joka kysyy, miltä uusi kapteeni vaikutti ja pienen vitsailun jälkeen kertoo vähän kuulleensa huhua, että Lochley oli Clarkin hallinnon aikaan väärällä puolella. Mackista hänen ei kuitenkaan kannata aina luottaa kaikkiin huhuihin, kun Ivanovan lähtökin oli huhujen täyttämä. Joku epäili sydänsuruja, kun taas toinen rikkoi neljättä seinämää miettiessään, ettei naiselle taidettu maksaa tarpeeksi. Claudia Christianhan siis lähti tiettävästi sarjasta, kun näyttelijäpalkkoja vähennettiin vitoskauden budjettisupistusten vuoksi. Loppujen lopuksi tällä ei ole niin väliä, kun näissä ympyröissä porukkaa tuppaa välillä vaihtumaan.

He siirtyvät Brown-sektoriin vievään hissiin ja saavat seuraavalla stopilla seurakseen kiivaasti keskenään riitelevän Lochleyn ja Garibaldin, jotka eivät edes huomaa paria mekaanikkoa, jotka toivoisivat olevansa toisaalla. Lochley raivoaa, kun Garibaldin tiedusteluylivalta ei estänyt vihollista skannaamasta aseman tärkeitä tietoja. Garibaldi raivoaa takaisin, että ei tässä voi ottaa kaikkia vaihtoehtoja huomioon, johon Lochley vihjaa, että ehkäpä Sheridan löytää tilalle jonkun pätevämmän tiedustelijan. Bo ja Mack jäävät kahden kesken keskustelemaan pizzoista ja saapuvat määränpäähänsä korjailemaan vesiputkia. Mack ihmettelee, mikseivät he vain sulkisi hyppyporttia ja estäisi näin vihollisia saapumasta, mutta Bo tietää vähän enemmän asioista. Täältä he siirtyvät järkkäämään maisemakannen näköistä turvapaikkaa uskonnollista seremoniaa varten ja saavat duuninsa jälkeen sieltä eturivin paikat, kun invaasion ensimmäinen aalto iskee Babylonin rantaan.

Sinänsä messevä avaruusäksön näyttäytyy mekaanikkojen suuntaan melkein arkisena, kun he eivät kuule taistelun ääniä. Ikkunoiden toisella puolella välähtelee vain värikkäitä luoteja ja välillä jonkun alus tuhoutuu. Ovathan he varmasti jo nähneet vaikka mitä mekaanikkouransa aikana joten nyt he vain tuumivat, kuinka välillä unohtuu, että omathan tuolla taistelevat ja kuolevat. Bo huomioi, että viholliset räjähtävät vihreinä eikä omien tapaan punaisina, kun vihollisten aluksissa ei oletettavasti kierrä happea vaan ihan jotain muuta. Tällaista hän ainakin kuuli joltakin pilotilta, jolla oli tarpeeksi pokkaa noteerata kaikkien unohtamat mekaanikot. He innostuvat, kun hyppyportista pullahtaa yksinäinen White Star merkkinä siitä, että ehkä muutkin tulevat perässä pelastamaan päivän, mutta ei tämä ihan heti vielä taukoa. Vastaavasti tappiomielialaa tuottaa Bo'n havainto, kun eräs vihollisalus työntyy B5:n runkoon pusertamaan tosi campin näköisiä punahaarniskapahiksia riehumaan käytäville.

Tietenkin mekaanikkojen hissireitti sattuu tyssäämään sopivasti samaiselle käytävänpätkälle, jossa Zackin johtama vartijalössi on sotimassa punakaartia vastaan ja satunnaisen sankariteon jälkeen heidän on ryömittävä pois paikalta lähimpään turvaan. Tosin Byronin telepaattikollektiivi on vähän kyseenalainen turva, kun Byron jatkaa satunnaisten Hamlet-pätkien siteeraamista, kun on niin diippi jätkä. Telepaatit pyörittelevät hurmiossaan lähistöllä kuolleen pahiksen kypärää, kun Byron vähän opettaa mekaanikoille, miltä toisen kuolema heistä oikein tuntuu, kun saa noukkia kuolevan viimeiset tuntemukset. Mackin vitsailu nauratti lähinnä telepaattien ilmeettömän reagoinnin vuoksi. Tilanteeseen tulee jännitystä, kun yksittäinen punakaartilainen tupsahtaa tähtäilemään heitä pyssyllään ja telepaatit saavat passiivisaggressiivisella yhteistuijotuksellaan soltun tallustamaan tiehensä. Bo ja Mack tuijottavat telepaatteja ällistyneinä ja tuijotin Byronia lähinnä huvittuneena, kun hän niin korusanaisesti lausui, ettei luonto jättänyt heitä puolustuskyvyttömiksi.



Käyttäytyisin minäkin aggressiivisesti muita kohtaan, jos näyttäisin näin hupsulta.

Mekaanikot ovat häipymässä, kun räjähdys vavisuttaa aseman runkoa ja Mack alkaa vähän pelätä heidän turvallisuutensa vuoksi. Bo melkein toivoisi, että olisi mukana sotimassa ja Byron kiinnostuu toiveesta. Hän pyytää vielä vähän Lytan malliin vahvistamaan, että asiasta olisi Bo'lle merkitystä ja projisoi sitten Bo'n hetkeksi mukamas erään Starfuryn kyytiin elämään hetken muiden elämää. Tiedä sitten onko sotiminen häntä varten, mutta pitää satunnaismekaanikkojen voimafantasioita kaiketi hyvän tahdon eleenä täytellä, jos sattuu olemaan niin härö tyyppi kuin Byron.

Taistelu taukoaa hetkeksi ja mekaanikot siirtyvät pommisuojaan hengailemaan. Samaisessa tilassa on myös toinen dynaaminen duo eli Londo ja G'Kar. Repesin jo heti kättelyssä, kun Londo on jälleen kerran nurisemassa elämänsä laimeutta, kun ei elämä B5:llä ole aina auvoa. Pitäisi varmaan joskus oikeasti laskea, kuinka monta kertaa Londo päräyttää ”intolerable” -letkautuksen. Kirjoitteluun keskittynyt G'Kar muistuttaa White Starien olevan kyllä paluumatkalla, mutta Londo korjaa valittaneensa universumille, joka niin häntä vihaa. Londo jaksaa ihmetellä, miten G'Kar ottaa tilanteen niin rennosti ja G'Kar tarinoi vähän centaurien pommituksesta, kun hän oli vielä nuori. Narnit lienevät vähän tottuneempia tällaiseen, mutta Londo toivoo, ettei G'Kar sentään laulaisi kuten pommisuojissa silloin joskus. G'Kar haluaa kuitenkin tietää, missä olosuhteissa Londo mahtoikaan varttua, kun kyykisteli itse suojassa, ja hassuttelee vielä perään, että hänen ystävänsä varmasti käyskenteli keisarillisissa puutarhoissa ja oppi oikeaoppisia pöytätapoja. Londo toteaa, ettei ole ollut koskaan varsinaisesti lapsi, kun kaikenlaisia velvoitteita tuli täyttää ja G'Kar vähän arveleekin, miten hänestä on kasvanut tuollainen patu. Londo ei koskaan kasvanut vaan kasvoi vähän liikaa. Centauri ja narni siirtyvät yhdessä tuumin toisaalle tarkastelemaan tilannetta ja mekaanikot jäävät miettimään, kuinkahan pitkään nuokin ovat olleet naimisissa.



Bo on syventynyt voileipäohjeisiin.

Tilanne ottaa askeleen kohti toista invaasioaaltoa, joka on niin hirmuinen, että yleisessä sekaannuksessa eräs vihollispurkki törmää asemaan ja aiheuttaa melkoisen repeämän rungossa. Bo ja Mack kutsutaan Red-sektorille kaikkien muiden kynnelle kykenevien mukaan. Matkalla sinne he sattuvat ohittamaan Sheridanin, joka on maanittelemassa uppiniskaista Delenniä pelastuskapseliin ja pysäyttää presidentillisellä pyynnöllä kaksikon, kun ei satu kolmen B5:llä vietetyn vuoden jälkeen tietämään, missä pelastuskapselit ovat. Mutta mekaanikot tietävät ja he jo miettivät, että heidänhän piti mennä korjaamaan vahinkoa, mutta presidentille ei väitetä vastaan. Sheridan saa vakuuteltua Delennin, kun luottaa kyllä White Starien saapuvan joka tapauksessa päivän pelastamaan. He päätyvät vielä pusuttelemaan sellaisella intensiteetillä ja yleisellä välinpitämättömyydellä - joka yhdistää kaikkia maailman teiniromansseja - että mekaanikot tuntevat jälleen olevansa vähän väärässä paikassa.

Sheridan häipyy ja mekaanikot ohjastavat Delennin oikeaan suuntaan, mutta minbaripa yllättää heidät täysin, kun kysyy yhtäkkiä viattomasti heidän nimiään. Mack kertookin, ettei heiltä pahemmin kysellä mitään – varsinkaan näin korkea-arvoiselta taholta – vaan heitä lähinnä käskytetään ympäriinsä. He esittelevät itsensä ja hommansa ja Delenn rinnastaa heidät ymmärtäväisenä työläiskastiin. Mekaanikot ovat jo jatkamassa matkaa, kun Delenn haluaa vielä tietää, mitä tapahtuisi, jos hän ahtautuisi kapseliin ja jokin menisi lähdössä vikaan. Mekaanikot luettelevat Epsilon 3:lle suistumiset, räjähdykset ja muut kauniit yksityiskohdat ja Delenn laskelmoi käänteisellä minbarilogiikalla, että näin tulisi tapahtumaan, jos hän jättäisi aseman, sillä aika on ympyrä ja lounasaika ovaali sun muuta syvällistä. Bo kuitenkin muistuttaa Sheridanin sanoin, ettei B5:llä ole turvallista. Ei Delennin mukaan olekaan, mutta hän aikoo pysyä kotonaan. Mekaanikot tuntuvat ymmärtävän, mutta Bo vielä tokaisee, että taitaapa Delenn rakastaa Sheridania. Delenn tyytyy hymyilemään ja häipyy todennäköisesti rakastamaan Sheridania, jos se ei ole käynyt jo (ilmi)selväksi. Minbarihymy kävi ainakin mekaanikoille varsin selväksi.

Hymyn tuottaman liki lapsenomaisen ihastuksen jälkeen he pääsevät ihastelemaan ratsuväen saapumista, kun loputkin White Starit saapuvat kotiin ja kurmottavat pahikset tiehensä. He jäävät miettimään, miksi oikeastaan ovatkaan tällä asemalla, kun asiat ovat niin suuria, ettei heidän kahden teoilla ainakaan luulisi olevan merkitystä, mutta jos isot kihot pystyvät suuriin tekoihin, ehkä hekin pystyvät. Ainakin he pitävät kokonaisen avaruusaseman pystyssä jos ei muuta. Jälkipyykki valkeneekin heille, kun kaikki on rempallaan ja he saavat korjata tuhot, kun muut ottavat kunnian urotöistä. Lopulta he joutuvat pysähtymään ruumiita tunnistelevan Franklinin nähdessään.



Franklin on aina joskus iloinen, kun tulee ystäviä sairastuvalle yökylään.

Corwin raportoi kolhuja kärsineessä komentohuoneessa Lochleylle, ettei vihuja päässyt karkuun. Lochley on jo jatkamassa matkaansa, kun Mack pyytää häneltä huomiota ja on jo katumassa julkeuttaan, kun saa soperrettua uuden kapteenin olevan hänen kirjoissaan varsin hyvää sorttia. Enpä ole Lochleyta tätä ennen pahemmin nähnyt hymyilevän. Bo ja Mack ovat matkaamassa uuteen duunipaikkaansa, kun käytävällä tulee Sheridan ja Delenn vastaan. Delenn tervehtii heitä hymyillen ja Sheridan katsoo häntä kummastuneena, mutta mekaanikot ovat kummastuneempia, kun Delenn muisti heidät. Mack turisee, että taitaa olla ihastunut ja he jatkavat matkaansa pois sarjasta.



Sheridan on omaksunut ”tää on mun akka eivätkä muut saa edes hengittää hänen suuntaansa” -roolin täydellisesti.

Tässä jaksossa ei ole vikana se, että kyseessä on rohkea konseptiepisodiveto uppo-oudolla parivaljakolla vaan taustalla olevat pahikset. Ai niin mitkä pahikset? Kukapa tietää, eipä näitä ole ennen näkynyt eikä näitä ole pohjustettu mitenkään. Toki on tavallaan realistista, että avaruudessa on kaikennäköisiä vihamielisiä höpökansoja, jotka sattuvat puolivahingossa törmäämään muihin kansoihin ja aiheuttamaan pahaa mieltä ja tavallaan tällainen menisikin läpi aika monessakin sarjassa, mutta olen huomannut jo pitkään, että Babylon 5 on äärimmäisen yhtenäinen ja mietitty sarja. Mitään ei tapahdu sattumalta eikä selittämättä. Tässä punakaartissa nyppiikin eniten se, ettei näitä ole sidottu mihinkään aikaisempaan, ne vain tulevat ja menevät. Vähän tuntuukin, että joku 12 vee ES-Jonne halusi vähän äksöniä, joten tuodaanpas tähän tällaisia hupsun näköisiä haarniskajeppejä vähän könyämään ja avaruuteen siistiä toimintaa siistin toiminnan vuoksi. Edelleenkin avaruusäksön oli sinänsä ihan messevän näköistä (valitettavasti käytävä-äksön lähinnä huvittavaa), mutta tässä vaivasi se, että kun pahikset ovat jotain selittämättömiä möllejä suoraan persiistä niin ei tässä hirveästi hetkauta, mitä ne saavat aikaiseksi, kun kaiken järjen mukaan niitä ei enää koskaan nähdä ja hyvisten voiton arvaa jo etukäteen. Varjoilla oli sentään se gimmick, että ne olivat ihan helkutin pahoja ja niillä oli Morden, Clarkin joukoilla taas se, että he ovat ihmisiä, tulevassa telepaattisodassa puolestaan se, että ihmisiä hekin ovat, tosin übersellaisia. Mutta mitä nämä punakaartilaiset ovat? Jotain pahiksia? Jännää! No ainakaan niitä ei enää nähdä.

Toi taistelu sentään ihan kätevän kehyksen tapahtumille niin eri paikoissa kuin myöskin ajassa. Oli ihan hyvä veto ajoittaa tämä tapahtumaan todennäköisesti miltei heti Paragonin jälkeen, kun White Stareilla oli hyvä syy olla ennalta-arvattava deus ex machina. Pääjuoni on kuitenkin sivuseikka, käytännössä pelkkää filleriä. Tavallaan olisi ollut mielenkiintoisempaa, jos jakson pääidea olisi kierrätetty vaikka Varjo-juonikaaressa, sillä niitä vastaan meno ja tunnelma asemalla olisi voinut olla astetta epätoivoisempaa. Nyt Bo'n ja Mackin arkiset touhut tuntuivat noh... arkisilta. Ehkä se olikin tarkoitus. Ehkäpä koko homman pointtina oli tehdä tällaisesta invaasiojuonesta ironisesti mahdollisimman arkista ja kuvata tapahtumia kahden mekaanikon kautta.

Ja niin, mekaanikot. Olen melko varma, että tämä kaksikko jakaa rankasti mielipiteitä, mutta minä jopa tykkäsin heistä. Olivat he joka tapauksessa parempia kuin ne Stargaten Other Guysit, jotka olivat minusta vähän liiankin läppäsakkia, vaikka Stargaten huumori useimmiten peseekin Straczynskin ”huumorin” tuosta vaan. Bo ja Mack olivat toki karikatyyreja, mutta tarpeeksi luonnollisia – tavallaan – jotta heistä pystyi välittämään. Ihan tarpeeksi toimiva leppoisa parivaljakko, jos ei muuta. Bo oli kyllä parempi kuin Mack. Tosin Bo'lla oli se aika tyhmä pilottifantasia. En pane pahakseni, jos vähän päälle satajaksoisessa sarjassa kuvataan edes kerran, miten muut elävät asemalla. Voisi ehkä kahden pak'ma'ran joku alakannen mafiasotkukin olla ehkä tahattoman koomisesti toimiva juoni-idea, mutta taistelun aikana touhuavat pari mekaanikkoa tarjoaa toimivan läpileikkauksen niiden tyyppien touhuihin, joilla on oikeasti merkitystä. Nähtiinhän tässä sentään suurin osa vakikastista sivurooleissa ja heitä oli hyödynnetty ihan nokkelissa kohtauksissa. Välillä tosin draamanuppi meni vähän kaakkoon eivätkä kaikki kohtaukset toimineet aivan yhtä hyvin. London ja G'Karin sanailu oli yllättäen taas ihan huippua ja myös Delenniä oli käytetty mekaanikkojen kanssa hahmoon sopivasti.

Jaksossa tuntui olevan myös koko ajan sellainen vire, että tästä olisi saanut pienellä viilailulla ihan hemmetin oivallisen tapauksen, sillä ideassa oli lupausta vaikka mihin. Lopulta tämä olisi kuitenkin ansioiltaan keskinkertainen tapaus, mutta kaikesta huolimatta, jopa niistä älyttömän typeristä pahiksista huolimatta, henkilökohtaisesti annan tälle jaksolle todella paljon anteeksi. Voisin jopa sanoa, että tämä oli melkoinen guilty pleasure, kun ottaa huomioon, että onhan tässä tyhmiä juttuja vaikka kuinka paljon. Tätä on vaikea arvioida joten ehkä jätän tämän tähän tältä erää.