2. kausi, 21. jakso
Comes the Inquisitorissa G'Kar on viimein saanut sen verran takaisin kunniantuntoaan, että on mouhoamassa Zocalossa kaikille narnien olleen vain centaurien ensimmäisiä uhreja. Kuuntelijoita alkaa ärsyttää ja eräs narni vakuuttelee hänet vaikenemaan toistaiseksi. Vir seurailee vaivautuneena tilannetta tasanteelta. G'Kar käy tinkimässä hieman aseiden hinnasta erään ihmissalakuljettajan luona ja varoittaa seurauksista, jos narnien sydänverellä maksettua massia väärinkäytetään. Garibaldi on saanut vähän vihiä salakuljetuksesta ja tenttaa G'Karia asiasta. Narni myöntää ostaneensa aseita eikä turvallisuuspäällikkö anna pyssyjen lipua B5:n puolelle, mutta Garibaldi kyllä ymmärtää ahdingon ja on hyvillään, kun G'Kar paljasti totuuden. Hän vihjaa ystävästään, jonka antaa diilata laittomuuksia ja kehottaa kääntymään hänen puoleensa varsinkin, kun on jo järjestänyt koko asian.
Eräs centauri kiusaa Viriä, kun hän haluaisi tavata London, mutta Londo ei halua tavata ketään. Vir jatkaa matkaansa hissiin ja jää äärimmäisen vaivautuneena seisoskelemaan, kun G'Kar on samassa kapineessa. Vir vilkuilee hieman pelokkaana ex-suurlähettilästä, joka vain vastaa katseeseen näennäisen tyynen ilmeettömästi, mutta katseessa on jotain hyvin häiritsevää. Lopulta Vir ei enää kestä ja pahoittelee, kun ei voi asioiden kululle mitään. Hän kyllä yritti varoittaa omiaan, mutta eihän se mihinkään vaikuttanut. G'Kar astuu ulos, kääntyy hermostunutta Viriä kohti ja viiltää tikarilla kämmentään. Jokaisen lattialle putoavan hurmetipan kohdalla G'Kar toistaa lamaantuneena: ”Kuollut” ja kysyy, miten Vir pystyy pyytämään kuolleilta anteeksi. Vir ei pysty joten ei pysty G'Karkaan. Kansalainen G'Kar poistuu paikalta.
G'Karkin kärsii ajoittaisesta passiivisaggressiivisesta teiniangstista.
G'Kar kerää narninsa koolle ja kertoo heidän kyhäilevän salaista tietoverkkoa, jossa aseetkin liikkuvat. Eräs narni kyseenalaistaa hänen kykynsä saada aseet ja ehdottaa jonkun toisen johtamaan narneja, kun G'Kariin ei tunnuta enää luottavan niin paljon kuin ennen eikä aseiden kuljetuksesta ole takeita, kun Narniin ei saada helpolla yhteyttä. G'Kar lupaa astuvansa syrjään, jos ei saa vuorokauden aikana yhteyttä, ja kääntyy Sheridanin ja Garibaldin puoleen. Hän ojentaa viestinsä kotiin Sheridanille ja häivyttyään Sheridan kysyy Garibaldilta, onko sisseistä hoitamaan homman kotiin ja ojentaa hänelle G'Karin datakristallin. Myöhemmin kokoontuneet narnit ja G'Kar katsovat sissien tuoman viestin Narnista ja eivät enää kyseenalaista ex-lähettilään johtaja-asemaa.
Toisessa juonikuviossa keskitytäänkin asemalle saapuvaan inkvisiittoriin, sillä Delenn sai Koshilta viestiä, että sellainen on tulossa arvioimaan, onko Delennistä jatkamaan kallisarvoista asemaansa. Sheridan ei ole ihan varma, voiko asemalle päästää tyyppiä, josta ei tiedetä juuri mitään. Eipä siellä ole toisia vorloneita ollutkaan. Delenn arvelee, että Koshin mielestä hänen on oltava juuri sopiva pitämään asemansa valon armeijassa. Sheridan tarjoutuu avustamaan minbaria, mutta Delennin on selviydyttävä inkvisiittorin tentistä yksin.
Hyppyportista ilmestyy vorlonalus, jonka annetaan telakoitua. Sheridan saapuu hangaariin tapaamaan mystistä vierasta vorlonien hämyiselle alueelle ja jää kuuntelemaan varjoista lähestyvää askelten ja kepin kolahdusten symmetristä ääntä. Inkvisiittori paljastuukin ihmiseksi eikä ihan tavalliseksi jantteriksi. Kuivan näköinen miekkonen on pukeutunut arvokkaasti mustiin ja vanhanaikaiseen silinterihattuun ja muutenkin tuntuu, että hän on kuin suoraan menneisyydestä.
Kapteeni johdattelee hänet pienelle kierrokselle, jotta saa tietää, miksi vorlonit pitävät ihmistä inkvisiittorinaan. Mies katselee halveksuen Zocalon melskettä, sillä mikään ei ole muuttunut. Korruptio, siveettömyys ja kaaos kytee näilläkin käytävillä. Sheridania kiinnostaa tietää, milloin mies on käynyt viimeksi Maassa. Kuten Riesen-mainoksessa, siitä nyt on aikaa. Inkvisiittori ei vastaa kysymyksiin vorloneista ja tyytyy paljastamaan nimensä Sebastianiksi. Ja mikä merkillisintä, hän joutui Lontoossa vuonna 1888 vorlonien sieppaamaksi ja on palvellut heitä siitä eteenpäin. Sheridan on tiedosta melkoisen häkeltynyt, mutta Sebastian vain toteaa vorlonien olleen yhteydessä Maahan jo pitkään ja että he ovat kaikkialla. Hän vaatii jatkaa työtään tai lähtemään, sillä kokee keskustelun turhaksi ajanhukaksi.
Delenn saapuu harmaalle sektorille 19 tapaamaan inkvisiittoria, mutta päätyy autioon kammioon, joka muistuttaa melkoisesti Harmaan neuvoston kokoustiloja kelmeiden lattiaan lankeavien valokeilojen vuoksi. Inkvisiittorin ääni pyytää... ei, käskee häntä pysähtymään ja asettamaan lattialla lojuvat rinkulat kätösiinsä. Hän kertoo kuulustelun pelisäännöt, jotka ovat hyvin yksinkertaiset. Delenn voi poistaa rinkulat koska tahansa, mutta siinä tapauksessa inkvisiittori pitää minbaria menetettynä tapauksena.
Ja niin alkaa luultavasti ankarin koettelemus, johon Delenn on koskaan joutunut, ja jos totta puhutaan, yksi rankimmista vaiheista Babylon 5:n historiassa. Tätä oli välillä suorastaan inhottavan vaikea katsoa. Inkvisiittori jatkaa herra Mordenin linjoilla ja kysyy vain: ”Kuka sinä olet?” Delennhän Delenn on ja kertoo sen, mutta Sebastian vain vastaa kylmästi: ”En hyväksy” ja kysyy uudestaan. Delenn yrittää toisen kerran ja vielä kolmannenkin yrittäessään arvailla, mitä ihmettä inkvisiittori ajaa tällä takaa, mutta vastaukset toimenkuvasta ja perhesuhteista eivät miellytä miestä sitten ollenkaan. Hän palkitsee vastaukset kivuliaalla sähköshokilla, jota varten rinkulat ovat. Iskut tulevat hänen tuomion keppinsä kärjestä. Delenn on äimistynyt ja yrittää vielä jatkaa, mutta inkvisiittori pilkkaa häntä viktoriaanisin sanakääntein kuinka hän sitoo olemuksensa muuhun tuntemaansa, johon epätoivoisesti tarttuu, kun ei oikeasti tiedä itsestään yhtään mitään. Inkvisiittori uskoo Delennin luulevan vakaasti olevansa pyhällä ristiretkellä ja että hän on aivan yhtä kujalla kuulustelun jälkeen. Hän varoittaa, että Delenn saattaa hyvinkin kuolla kuulustelun aikana, mutta uskoo, ettei näin tapahdu, kun olettaa minbarin luulevan, ettei maailmankaikkeus anna hänen kuolla, kun on niin turhantärkeä.
Inkvisiittori pilkkaa Delennin uskomusta kohtalostaan ja järisyttää hänen uskomuksiaan kertomalla, että maailma kyllä vastaa, jos sille huutaa. Ja inkvisiittori suorastaan koulii häntä vielä huutamaan kannustaen uudella shokilla. Delenn päätyy huutamaan kivusta eikä maailmaa hurjasti tämä ääni hetkauta. Inkvisiittori jatkaa kysymällä, miksi Delennistä on tullut sellainen, mitä hän nyt on. Toisin sanoen hän utelee hänen tarkoitusta asemalla. Delennin on vain pitänyt aina olla täällä, mutta inkvisiittori määrää tarkentamaan, sillä entä jos maailma on toista mieltä. Ei kai minbari ole vain koskaan tullut ajatelleeksi olleensa koko ajan väärässä ja maailman oikeassa? Miten siis Delenn voi oikeuttaa itsensä olevan oikeassa ja muiden väärässä? Hän vastaa, että on kyllä pohdiskellut samaa, ja yllättynyt inkvisiittori antaa periksi suomalla kymmenen minuutin lepotauon.
Ennen 1900-lukua maailma oli paljon teatraalisempi paikka.
Inkvisiittori palaa kertomaan, että valon armeijassa Delenn on vain naula, joka tullaan iskemään paikoilleen. Delenn yrittää paeta häneltä, mutta inkvisiittori kutsuu häntä typerykseksi, mutta saa itse kuulla olevansa vain pelkkä kiduttaja, joka on liian heikko, arvoton ja väärässä omien unelmiensa saavuttamiseen ja yrittää pönkittää statustaan polkemalla muita maahan. Inkvisiittori jatkaa kidutusta yhä intensiivisemmin ja kysyy jälleen, kuka hän on. Vastaus kohtalosta ei vieläkään häntä tyydytä ja hän muistuttaa ennen häipymistään, että voi tappaa uhrinsa koska tahansa ja varsin helpostikin.
Väliajalla Lennier paikantaa tuskissaan maassa makaavan Delennin ja anoo häntä lähtemään, mutta Delenn ei anna periksi ja varoittaa häntä heti häipymään. Inkvisiittorin pelottavat askeleet (ja keppi) lähestyvät ja Lennier poistuu kertomaan asiasta Sheridanille, jota toivoo uhmaamaan Koshia. Inkvisiittorin metodit ovat menneet vieläkin överimmäksi, kun tällä kertaa Delenn on ripustettu voimistuneiden sähköshokkien voimin ilmaan leijumaan ja koko keho kärsii kidutuksesta. Inkvisiittori ilkkuu, että Delennin kohtalo oli määritelty ajat sitten eikä hän voi enää vaikuttaa siihen. Luolan ovi aukeaa ja valkea ritari Sheridan saapuu paikalle. Inkvisiittori ei ole varsinaisesti yllättynyt. Kapteeni määrää häntä päästämään tyttönsä irti, mutta miksi hänen pitäisi? Mitä Delenn merkitsee Sheridanille? Sheridanille ei noin vain esitetä kysymyksiä ja inkvisiittori on samaa mieltä iskiessään hänet keppinsä tuliaallolla tainnoksiin ja vaihtaa kohdettaan häneen.
Nyt Sheridan on sähkökahleiden vankina seinässä ja inkvisiittori kysyy, kuinka pitkälle hän on valmis menemään taistelussa. Inkvisiittori on sitä mieltä, että hänen on oltava valmis uhraamaan kaiken selviytyäkseen. Epämääräinen ja Geneven sopimuksia särkevä kuulustelu jatkuu jatkuvien sähköshokkien merkeissä, kun inkvisiittori yrittää metodeillaan saada kapteenin tajuamaan, miltä uhraaminen tuntuu. Delenn ulvahtelee tuskissaan ja alkaa vaatia särkyneellä äänellä kiduttajaa lopettamaan ja jatkaa karjumalla raivoissaan, että häntähän tässä piti ”kuulustella.” Inkvisiittori vain kysyy syytä, sillä onko Delenn todellakin valmis uhraamaan itsensä kapteeninsa vuoksi? Delenn pitää pintansa ja selittää, että jos epäonnistuu, joku kyllä tulee korvaamaan hänet. Hän on täällä pelastaakseen henkiä ja on valmis kuolemaan yksin unohdettuna, mutta ei pelkää.
”Ja tämän illan ohjelmanumerona häivytän neitsyen olemattomiin...!”
Yhtä kävelykepin heilautusta myöhemmin inkvisiittori katoaa ja hetken kuluttua kammion ovi avautuu. Inkvisiittori ilmaantuu kertomaan, että he ovat vapaita lähtemään. He läpäisivät koettelemuksensa. Delenn ihmettelee antikliimaksia, mutta inkvisiittori kertoo, miten valitut tunnetaan. Ellen väärin erehdy, hän siteeraa Raamattua tai ainakin jotain kovin raamatullista lähdettä todetessaan, ettei ole suurempaa rakkautta kuin valmius panna likoon elämänsä ystävänsä puolesta. Ei tähän tarvita rikkauksia, ei valtaa, ei kunniaa. Nämä pienet asiat jäävät pimentoon. Sebastian on kaikki nämä vuosisadat etsiskellyt jotain tällaista, uhrausta täysin väärien syiden vuoksi. Nyt hänen duuninsa on ohi, mutta Sheridanin ja Delennin työsarka on vasta alkamassa, sillä pimeyden kolkutellessa kuistilla juuri he ovat täysin oikeaa väkeä täysin oikeassa paikassa täysin oikeaan aikaan.
”Who are you?” ”A couple.”
Komentokeskuksessa Ivanova kertoo inkvisiittorin aluksen olevan aikeissa lähteä. Sheridan uteliaisuuttaan kysyy, kuinka pitkälle aseman tietopankit ulottuvat ja utelee, löytyisikö 1888-vuodelta tietoa 14B Heresford Lanella Lontoossa asuneesta Sebastianista. Tiedot saatuaan hän lähtee vielä kerran tapaamaan tuota reliikkiä menneisyydestä, kun hän kertoo taustoittaneensa miehen värikkään historian East Endissä (tässä oli jotain tuotantohassutusta, kun se olikin aluksi länsi eikä itä eikä Sheridanin editoitu lipsync kauheasti vakuuta), sillä hän on vahvistanut miehen puhuneen totta menneisyydestään ja mystinen katoaminenkin on jäänyt historiaan. Mutta kaikkein merkillisintä on, että tähän päättyi lähistöllä tapahtunut sarjamurhien vyyhti.
Sebastian kääntyy vastaamaan. Tuolloin kaupunki velloi rappiossa, kaaoksessa ja siveettömyydessä ja jonkun piti lähettää viesti sukupolvelle varoituksen muodossa. Hän epäröi vähän, kun kertoo ottaneensa oikeuden omiin käsiinsä ja teki vähemmän mukavia asioita. Maailma tuomitsi hänet, mutta hän oletti vakaasti vieläkin olevan oikeassa ja maailman väärässä. Hän luuli olevansa valittu. Vorlonit löysivät hänet, veivät pois - näyttivät, mitä mies oli tehnyt. Rikoksensa hän sai luvan korvata vuosisatojen palveluksella ja kaikki nämä vuodet hän on vain odottanut pääsevänsä haudan lepoon. Hän asettelee silinterihattunsa päähänsä eikä katso taakseen etääntyessään kapteenista. Hän kuitenkin toteaa vielä historian siiville haihtuessaan, että ehkä Sheridania onnistaa paremmin pyhässä aatteessaan. Hän itse ei ole viestintuoja, ei uudistaja, ei profeetta eikä liioin missään tapauksessa sankari. Hän on vain Jack. Ja jos ei vihjailut tulleet selviksi niin Viiltäjä-Jack, maailman tunnetuin tuntematon sarjamurhaaja.
Comes the analysis
Inkvisiittorimies Wayne Alexanderin mestarillisella performanssilla oli kunnia lähennellä London ja G'Karin tähtihetkiä ja juuri se piti jakson kasassa ja tiukasti otteessaan. Tässä on mies, jonka armottomuutta ja viktoriaanista vittumaisuutta katsellessa teki mieli särkeä neljäs seinä ja mennä hakkaamaan hänet veripaltuksi lattialle, sillä niin taidokkaasti viiltäjän viiltävät sanat öh... viilsivät. Vastaavasti tilanne toi puhtia nöyryytettyyn Delenniin ja Mira Furlan veti ehkä tähän asti parhaimman suorituksensa. Kipu välittyi ruudun taakse ja kun kidutus oli ohi, Sheridanin ja Delennin halaus oli ihan ansaittu.
Inkvisiittorin sitominen menneisyyteen Viiltäjä-Jackin taruun oli myös sellainen veto, ettei paremmasta väliä, kun vaihtoehtohistoria saatiin hauskasti aukottomaksi. Jackia ei tietenkään löydetty, kun ufomiehet veivät hänet pois. Jos joku olisi 1900-luvun alussa murhatutkimuksien ollessa vieläkin käynnissä heittänyt tällaisen teorian, hänet olisi naurettu kiven alle. B5-versumissa tämäkin toimii, vaikka alkujaan hämmensikin.
Dialogikin oli tässä ihan loistavaa ja nyt pitääkin vähän pureutua mielenkiintoisuuteen inkvisiittorin takana, sillä vorlonit lähettivät nimenomaan ihmisen edustajakseen. Varjot lähettivät ihmisen, Mordenin, edustajakseen. Eivätkö Morden ja Sebastian olekin toistensa vastakohtia? Mordenin sanat myyvät käärmeöljyä ja keräävät ystäviä, Sebastian saa taas kohteensa tuntemaan itsensä nollaksi. Uhrejahan molemmat tyypit tavallaan ovat, kun korkeammat voimat pitävät heitä otteessaan. Voisi ehkä olettaa, että Morden on lipevän miellyttävä, kun Varjot muuten tappaisivat hänet (vaikken vieläkään tiedä niiden saloja, kunhan arvailen) ja mietinkin Sebastianin tapauksessa aluksi, miksi vorlonit lähettävät tällaisen brittikus'piän kiusaamaan naisia, mutta hänhän olikin alkujaan paha tyyppi ja inkvisiittoriuden avulla hänestä koulittiin rangaistuksena hyvää tyyppiä. Sebastian oli siis ensi-ihanteidensa vastakohta eikä hän oikeasti uskonut Delennin olevan mitään muuta kuin omahyväistä eliittiä. Kun Sheridankin saatiin kuvioihin mukaan, totuus paljastuikin ja kapu dissektoitiin sopivasti samalla kertaa.
Koko inkvisiittoristoorissa on yllättävän paljon nokkelaa dualismia ja ehkä siihen omnipotentit vorlonit tähtäsivätkin. He vain kysyivät lähettinsä kautta, keitä kaikki ovat ja tietenkin siis retorisesti, kun eihän tuohon voi vastata tyhjentävästi riisumatta itseään perusarvojen äärelle. Vastaavasti Varjot vain haluavat tietää, mitä muut haluavat, jotta tietävät, miten heitä voisi hyödyntää omissa haluissaan. Kaksi peruskysymystä kysytty, mutta mistä täältä saa teetä?
Meinaa jäädä narnijuoni taka-alalle, mutta niin se jäi jaksossakin. Tärkeää settiä G'Karin omanarvontunnosta ja syvälle piirtyneestä vihasta kuitenkin ja etenkin hissiepisodi nosti toisen juonen ihan kivasta erinomaiseksi. G'Karin ei oikeastaan tarvitsisi näytellä. Hän voisi vain halvaannuttaa naamansa siihen asentoon, jolla hän Viriä kiusasi hississä. Vir-paran sielu raiskattiin. Kuolleiden litania veritippojen esityksessä oli sen verran kylmäävää katsottavaa, että ymmärrän Virin reaktion. Ei hitto vie, Virin täytyy kyllä tätä menoa ottaa ohjat omiin käsiinsä!
Vielä yksi kerronnallinen juttu, josta pidin, kun Babylon 5 on tunnetusti B5-keskeinen. Ai niin, ja vaikken usein mainitsekaan kuvausteknisiä juttuja niin tämä oli kuvattu tosi loistavasti. Missä tahansa muussa bulkkiscifissä sissien riskaabelia matkaa vallattuun Narniin olisi taatusti vähintäänkin vilautettu, mutta ei tässä sarjassa. B5-versumissa tapahtuu jatkuvasti suuria asioita, mutta niitä ei tosiaankaan kannata näyttää, jos fokus ja etenkin asioiden vaikutukset peilautuvat asemalle. Ja onhan asioita tapahtunut, kun asemalla on ihan eri meno päällä kuin viuhuvan yläkoukun aikoihin. Korkeaksi on mennyt tämän sarjan taso, kun innostuu näin paljon jaksoa analysoimaan. Kukaan ei odota babylonialaista inkvisitiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti